Ei mikään turistiläävä!

19. marraskuuta 2014

Jonathan Cullerin mukaan emme useinkaan kaipaa matkoillamme todella autenttisia kokemuksia, vaikka luulemme niin. Sen sijaan etsimme karikatyyrejä: mielikuviemme aitoa Ranskaa, Italiaa tai Kuubaa.


Turismikuva.jpg


Ehkä on niin, että Pohjois-Amerikan intiaanit ovat kiinnostaneet sinua lapsesta asti. Tiipiit, rauhan piiput, Pocahontas ja Istuva Härkä. Lopulta toteutat unelmasi ja matkaat Yhdysvaltojen Minnesotaan, jossa Sioux-heimon intiaaneja elää vielä reservaateissa. Kokemuksesi on ehdottoman autenttinen, jokaisen travellerin unelma: elät intiaanien kanssa normaalia elämää päivästä päivään viikon ajan. Mutta sinulla on kiusallinen olo. Roskaruokaa syövät, aikuisiän diabeteksesta kärsivät intiaanit, joilla on alkoholiongelmia ja joista suurin osa on työttömiä, eivät vastaa mielikuviesi uljasta preeriakansaa. Kenties palaat kotiin ajatellen, että aidot intiaanit kuuluvat menneisyyteen.

Kielen- ja kirjallisuudentutkija Jonathan Cullerin näkemys turismista on erittäin mielenkiintoista ja silmiä avaavaa luettavaa vaikka toisaalta tuntuu, että hän pukee sanoiksi paljon sellaista mitä on itsekin epämääräisesti ajatellut. Cullerin mukaan turistit etsivät ensisijaisesti merkkejä autenttisuudesta, eivät todella autenttista kokemusta. Kokemus tuntuu aidommalta, kun se on jollain tavalla merkitty: haluamme käydä juuri siinä baarissa Havannassa, jossa Hemingwaykin kävi; siinä, jonka yhteen pöytään on isketty laatta – tämä oli Hemingwayn kantapöytä. Punainen tori Moskovassa on vaikuttava, koska siitä luettiin historian kirjasta. Riemastumme, jos Ranskassa joku tulee vastaan patonki pilkistäen käsilaukusta: juuri tuollaisia ranskalaiset ovat! Ranskalainen, joka puhuu englantia ilman aksenttia tuntuu vähemmän ranskalaiselta kuin sellainen, joka puhuu englantia aksentilla. Italialainen, joka rakastaa pizzaa tuntuu enemmän italialaiselta kuin sellainen, joka rakastaa sushia. Ja juuri tästä syystä intiaani ilman sulkaa ja hevosta on meille vaikea pala: emme tiedä miten suhtautua siihen.

Kaikki tämä on tietenkin paradoksaalista: mitä enemmän pyrimme kohti “autenttista” kokemusta, sitä kauemmaksi valumme todellisesta autenttisuudesta. Ravintolanpitäjät kaikkialla maailmassa yrittävät rakentaa mielikuviemme mukaisen paikan – sen, jossa ”paikallisetkin syövät” – ja usein muovikukat ja saviruukut riittävät meille, vaikka paikassa näkyisikin vain muita turisteja.

Culler puhuu myös siitä, miten matkailun kultainen aika tuntuu aina olevan menneisyydessä, lipsuvan otteesta. Pariisi on ihana, mutta se oli varmasti vielä paljon ihanampi silloin kun Waltari asui siellä. Hollywood oli täynnä glamouria silloin, kun Marilyn esiintyi Piukissa paikoissa, mutta nyt se on jotenkin kulunut.

Mitä enemmän pyrimme kohti “autenttista” kokemusta, sitä kauemmaksi valumme todellisesta autenttisuudesta.


Myös autenttinen kokemus vaikuttaa aina olevan juuri kulman takana, aivan käden ulottuvilla mutta ei kuitenkaan.

Cullerin mukaan kaikille turisteille on yhteistä se, että he inhoavat muita turisteja ja pyrkivät asettautumaan näiden yläpuolelle: reppureissaajat haukkuvat viiden tähden hotelleihin majoittujia, nämä taas katsovat alaspäin bussilla saapuvia pakettimatkaajia. Ne, jotka suuntaavat vuoristoon patikoimaan, naureskelevat rantalomilla viihtyville.

Tuntuu, että yksi iso syy siihen miksi kaipaamme tietynlaisia stereotypioita matkaltamme liittyy haluumme kertoa muille kokemuksistamme. Haluamme kertoa tarinan, jonka muutkin ymmärtävät, ja siksi helpointa on tunnelmoida kliseistä, jotka kaikki tunnistavat. Se fish & chips tarjotaan oikeasti sanomalehtikääreessä! Haluamme jakaa kokemuksiamme matkan jälkeen ja matkan päästä, vaikka matkan aikana pyrimme pysymään kaukana turisteista vaeltaen Taj Mahalissa kuin olisimme siellä yksin.

Cullerin analyysiä voi miettiä vakavammalta kannalta – miksi me haluamme olla muita parempia, miksi muut turistit ovat meille niin vastenmielisiä? – tai sitten voi syventyä naureskelemaan itseironisesti.

Tulee mieleen Italian matkamme, jonka isona motiivina oli se, että Italiasta saa maailman parasta pizzaa. Kipitimme heti juna-asemalta laukkujen kanssa tunnettuun pizzeriaan ja olimme tyytyväisiä, kun paikan pitäjän nimi oli Don Antonio, aivan kuten asiaan kuuluu. Tunnelmaa toki häiritsi juna-aseman ympäristö, joka oli roskainen ja täynnä maahanmuuttajia.

Kadulla joku turistin näköinen valkonaama huusi toiselle, jonka kasvoilta uupui cappuccinon hehku: hey wait, Steve!

Mutta pizzeriassa olimme turvassa, olimme vihdoin perillä.

Noona

Lähde: Jonathan Culler (1981). The Semiotics of Tourism.